Kutsumukseni on soittaa rumpuja. Ilman rummun kaunista ääntä, joka symboloi elämän ääntä, en voi hengittää ja elää täysin omana itsenäni. Traumojen aiheuttamat kivut olkapäissäni vaikuttavat näin ollen olevan mitä suurin tragedia, sillä soittaminen edellyttänee fyysistä kuntoa. Silti uskallan ajatella ja kokea, että mikään näennäinen este ei voi estää täysin luonnollista, sisäistä sekä ulkoista ääntä, ja kehon liikettä, jonka tarkoitus on saada ihminen soimaan yhdessä instrumentin kanssa. Menen rumpujen äärelle ja unohdan kaiken muun, jopa maailman rajallisuuden. Aikuisten vaikeat oppijärjestelmät saisivat minut helposti murtumaan ja lisäisivät traumaani, kokemusta siitä, että en ole riittävä. Löydän viattomuuden ja läsnäolon voimalla luonnollisen liikeradan ja luonnollisen soivuuden hetkeksi, ja tuolloin koen täyttymyksen ja harmonian.
Kirjoituksia elämästä 
Aivan upea!!
TykkääTykkää