Sielumme asuu fyysisessä kehossa. Sydän, keuhkot, sisäelimet ja fyysinen keho toimii omassa luonnollisessa rytmissään. Yhteiskunnassa opimme joskus kuuntelemaan ulkopuolelta annettua elämän rytmiä emmekä omaa kehoamme ja energiaamme. Totumme mukautumaan itsemme ulkopuolelta annettuihin vaikutteisiin. Tästä minulla tulee mieleen se, miten monet rumpalit ja soittajat harjoittelevat metronomin tahdissa omaksuakseen tuon mekaanisen rytmin sisäiseksi rytmikseen. Tarkoitukseni ei ole arvostella heitä ja heidän oivalluksiaan, joita en edes tunne, mutta tässä vaiheessa oman kasvuni tiellä metronomi ei vedä minua puoleensa.

Yhteys oman kehon, hengityksen ja sisäisen energian rytmiin saattaa katketa esimerkiksi silloin, jos suoritamme erilaisia työtehtäviä yhteiskunnassa vain selviytyäksemme taloudellisesti, samalla kun emme elä linjassa oman syvimmän dharmamme, tehtävämme ja lahjakkuutemme kanssa. Ideaalissa tapauksessa taloudellinen toimeentulo on ihmiselämän muiden tasojen perusta eikä varasta kaikkea elinvoimaa.

Rumpalilegenda Milford Graves on opettanut, että meillä kaikilla on rytmi sisällämme. Sydämen aallot, lyönnit ja käyrät muodostavat erilaisia rumpukomppeja. En väitä ymmärtäväni tätä aihetta mutta se on mielenkiintoinen.

 Mitä muuta sydämeen tulee, fysiologisen aspektin lisäksi sieltä käsin – ei liiallisesta ajattelusta – voi nähdä totuuden. Lisäksi sydämen energioihin liittyy myös ainakin ilo, pyyteetön rakkaus ja kiitollisuus. Sydämen keveys on luonnollista. Ja myös se, että sallimme itsemme kuulla omaa kehoamme ja sen tarpeita kussakin hetkessä. Silloin elämän rytmi löytyy, ilman että toisten täytyy niin paljon kertoa meille, miten saamme hyvinvointimme kasvamaan. Ehkä rummun lyönti tapahtuu sydämen ollessa keveyden tilassa juuri hetkessä elämällä ja kokemalla – luonnostaan oikealla tavalla ja sydämen rytmin mukaisesti.

Minun rummunsoiton opettajani säteilee hyvää energiaa ympärilleen ja aitoa lämpöa kanssaihmisiä kohtaan. Sekin on varmasti merkki siitä, että ainakin hän osaa elää oman sydämensä rytmissä.  

Kutsumukseni on soittaa rumpuja. Ilman rummun kaunista ääntä, joka symboloi elämän ääntä, en voi hengittää ja elää täysin omana itsenäni. Traumojen aiheuttamat kivut olkapäissäni vaikuttavat näin ollen olevan mitä suurin tragedia, sillä soittaminen edellyttänee fyysistä kuntoa. Silti uskallan ajatella ja kokea, että mikään näennäinen este ei voi estää täysin luonnollista, sisäistä sekä ulkoista ääntä, ja kehon liikettä, jonka tarkoitus on saada ihminen soimaan yhdessä instrumentin kanssa. Menen rumpujen äärelle ja unohdan kaiken muun, jopa maailman rajallisuuden. Aikuisten vaikeat oppijärjestelmät saisivat minut helposti murtumaan ja lisäisivät traumaani, kokemusta siitä, että en ole riittävä. Löydän viattomuuden ja läsnäolon voimalla luonnollisen liikeradan ja luonnollisen soivuuden hetkeksi, ja tuolloin koen täyttymyksen ja harmonian.  

   

Jazz musiikkia on monenlaista, mutta parhaimmillaan se mielestäni edustaa vapaasti liikkuvaa elämän puhdasta ja luovaa virtaa. Näin koen, mutta joku toinen ihminen puolestaan kokee syvän yhteyden johonkin toisenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun. Aitous ja todellinen yhteys on tässä merkittävää, ei musiikkityyli. Jos emme itse virtaa esteettä kuin joki ja kuuntelemme silloin keinotekoisen maailman epäaitouden ääntä, jäämme joko pysähtyneisyyden tilaan tai vajoamme alaspäin. Aitouden ääni sen sijaan muistuttaa suuresta sisäisestä voimastamme. Joku on joskus kirjoittanut, että vääränlaisen musiikin kuunteleminen on verrattavissa roskaruuan syömiseen. Omaa luovuutta ja aitoutta on varjeltava modernissa maailmassa. Haluammeko ravita sisimpäämme vai antaa rakkaudettoman maailman tyhjyyden puhua itsellemme? Haluamme todennäköisesti hyviä, rakentavia vaikutteita. Tunnen kiitollisuutta siitä, että sellaisia musiikillisia teoksia on olemassa, jotka puhuvat sielulleni sen omaa kieltä. Sellaisten teosten äärellä voi olla hienon hienossa ulottuvuudessa, sillä edes tunnelukkojen maailma ei ulotu sinne. Tunnelukot ovat rakennuspalikoita epäaitouden maailmassa, jossa ihmistä ei kohdata, vaan hän oppii peittämään oman syvimmän äänensä. Pyyhkikäämme pois tieltä tuo rajoitteinen maailma tarttumalla luovaan työhön ja kaikkein syvimpiin toiveisiimme.  

Kärsimys saattaa saada ihmisen tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Hän ei pysty hallitsemaan elämäänsä vaikuttavia voimia omalla egollaan. Hän haluaisi asioiden sujuvan tietyllä tavalla mutta kenties joutuu yhä uudestaan kohtaamaan voimakkaan varjopuolen. Pienuuden tunteiden keskellä näkökulma saattaa alkaa muuttua. Jos mielen voimalla ei pysty hallitsemaan asioita, voiko sitten vain antautua elämälle? Onko kaiken takana kuitenkin täydellinen merkitys ja puhdas rakkaus? Entä jos Nityanandan rakkaus (lukija voi tässä kohtaa ajatella oman maailmankatsomuksensa mukaisesti) ja armo on joka hetki kaiken takana? Ehkä kärsimyksen huipentuman tarkoituksena on auttaa ymmärtämään pinnallisten asioiden väliaikainen luonne ja osata päästää irti sellaisista asioista, jotka eivät tuo turvaa eikä merkitystä, ja kutsua luokseen kaikkein korkeinta ja kauneinta todellisuutta.

Ihmisillä on näkemys siitä, miten asioiden pitäisi mennä. Jotkut piirteet elämässä koetaan negatiivisina. Entä jos luovumme positiivisen ja negatiivisen määritelmistä ja avaamme sydämen näkemään kauneimman, pehmeimmän ja korkeimman tarkoituksen kaiken taustalla. Usein ajattelemme, että sitten kun teen asiat tietyllä tavalla, elämäni menee parempaan suuntaan. Entä jos tässä ja nyt voikin avautua elämän korkeamman suunnitelman oivaltamiselle?

Minä annan itselleni anteeksi ja minä hyväksyn itseni ovat hyvin voimakkaita lauseita.

Yhteiskunta on monella tavalla maskuliininen, ja saatamme yrittää kontrolloida asioita tietyn järjestyksen mukaisella tavalla. Silti elämä voi tuoda eteen kaikenlaista. Vaikka elomme ei menisi suunnitelmien mukaan, aina voi hiljentyä sydämellisellä tavalla yksinkertaisesti vain hyväksymään itsensä esimerkiksi noiden lauseiden avulla. Ihmiset ovat aina epätäydellisiä, ja kaiken inhimillisen kärsimyksen takana piilee jokin opetus. Miksi ei vain voisi hyväksyä, että tällainen olen. Luoja on minut luonut, ja nyt käyn vain läpi jotain elämän tuomaa kivuliasta vaihetta tai jotain sellaista mitä en ollut suunnitellut. Antamalla anteeksi voi vain päästää irti. On turha taistella itseään, elämää ja kipua vastaan. Itsensä arvostamisen kautta on myös helpompi avautua omalle kauniille potentiaalilleen.

Suuren kaupungin energiat vetävät ihmistä alaspäin. Korona-ajan nykyihminen menee kauppaan maski kasvoillaan ja ostaa kiireisessä ilmapiirissä lisäaineilla kyllästetyn valmisaterian. Edes luova naisenergia ei välttämättä aina virtaa tunkkaisessa suoritusyhteiskunnassa, missä epäaitous kukoistaa.

Kauniissa luontopaikoissa ja pienissä kylissä puhtaalla energialla on tilaa ilmentyä. Siellä ihminen herkistyy kuulemaan itseään niin, että oma elämä voi alkaa jäsentyä kohti totuudellista taajuutta. Myös erityisherkkyys voi kääntyä heikkoudesta vahvuudeksi.

Aito ja sielua koskettava musiikki on puhdasta elinvoimaa. Jos tuollainen musiikki ilmentyisi paikkana tai ympäristönä, se voisi olla esimerkiksi maaginen metsän siimes. Musiikin kuunteleminen saattaa luoda mielikuvan kauniista ja täydellisestä luonnosta tai jopa toisesta, paljon hienostuneemmasta maailmasta – ei niin rajallisesta.

Jos ihminen kohtaa taajuuden, joka muistuttaa häntä todellisesta potentiaalistaan ja vie häntä kotiin lähelle itseään – olipa se sitten ympäristö, taajuus musiikissa tai jotain muuta – ei kannata unohtaa sitä hetkeä ja antaa maailman epäaitouden viedä taas mukanaan.   

Toivo on aina olemassa. Pianosta se soi pehmeänä, selkeyttä tuovana äänenä. Pystytkö havaitsemaan toivon ympärilläsi, kun elämäsi tuntuu raskaalta, kun et virtaa esteettä kuin joki? Osaatko avata silmäsi näkemään elämän ihanat mahdollisuudet? Kun vain huomaat saamasi siunaukset, ne tulevat heti lähellesi ja vievät sinut oikeaan todellisuuteesi.

Olet täällä maan päällä jostain arvokkaasta syystä, et vain ajelehtimassa alempien energioiden orjuuttamana. Olet selviytyjä, kun alat nähdä itsesi ja elämäsi kaiken positiivisen potentiaalin valossa. Sinulla on lupa nähdä itsesi niin.

Sinulla on toivoa, kun arvostat itseäsi ja elämääsi syvästi. Anna itsellesi aikaa kuunnella itseäsi. Oman arvosi ymmärtäminen on omissa käsissäsi. Kaikilla ei välttämättä ole todellista rakkautta sinulle annettavaksi, eikä sinun kannata elää sitä toisilta pyytäen. Kun olet paras ystävä itsellesi, osaat huomioida myös toisia huolellisesti.   

Turhamaisuus estää näkemästä toivon kauniita säteitä. Se pitää kiinni pinnallisessa ja ulkoisessa ajattelussa. Avautunut suuri sydän näkee asiat avarasti takertumatta negatiivisiksi koettuihin yksityiskohtiin, jotka kapeakatseista mieltä harmittavat.  

Toivo tuo mukanaan onnellisuuden ja keveyden. Voit jopa leikillisesti nauraa virheillesi ja raskailta tuntuneille asioille. Oma todellinen luonteesi on sellainen, täynnä iloa, ja yhteytesi siihen voi luonnollisesti vahvistua.

Feminiininen energia oli ollut kuin vangittuna, tukahtuneena naisen sisällä pitkään. Se oli katkerasti itkenyt, vapautumistaan janonnut. Unohdukseen se oli silti jäänyt.

Kerran naisen korviin kantautui Edward Vesalan musiikki. Hän kuunteli koko levyn alusta loppuun. Musiikki resonoi niin vahvasti, että aivan luonnostaan hän unohti kaiken muun ja vain syventyi siihen. Tuon levyn kaunis värähde herätti eloon hänen sisällään jotain unohtunutta mutta niin kovin tärkeää. Se herätteli hänen katkennutta yhteyttään naiseuden voimaan. Mitä elämälle tapahtuu yksilön tasolla ja myös kollektiivisella tasolla, jos juuri elämää ravitseva, naisen hyvin voimakas luova energia tukahtuu eikä pysty ilmaisemaan itseään aidosti ja puhtaasti?

Musiikin hiljennyttyä energia naisen sisällä nosti päätään leijonan voimalla ja otti itsenäisesti sen minkä omakseen koki. Järkeileminen jäi sen varjoon. Se alkoi luoda ja tarttui syvimpiin toiveisiin. Ensin nainen säikähti sen voimaa mutta lopulta ymmärsi sitä. Hän ei ollut koskaan ajatellut pystyvänsä niihin asioihin, joihin hänen energiansa oli nyt spontaanisti ryhtynyt. Hänen kutsumuksensa oli silti vahvempi kuin hänen fyysiset vajavaisuutensa, jotka olivat vain hänen surunsa ja epätoivonsa ilmentymiä, täysipainoisen luovan ilmaisun puuttuessa hänen elämästään.

Todellisuuden saa hyväksyä lempeästi, olla läsnä ja havainnoida sen sävyjä. Ei ole tarpeen juosta pakoon helpotusta etsimään, sillä varjo tai kipu ei ole vihollinen. Kun pimeän puolensa kohtaa yhä uudestaan, saattaa kuulla sen kertovan eheyden viestin. Epätasapaino on lähettänyt sen muistuttamaan ihmistä jostain aidosta ja todellisesta.

Vain yksi ratkaiseva askel eteenpäin riittäisi. Tunnet kirkkauden yhtä lähellä itseäsi kuin hengityksesi. Näet mahdollisuuden kuoriutua esiin todellista minääsi peittävän kerroksen alta. Pelkuruus tosin haluaisi sitoa jalkasi ja pitää sinua piilossa vanhan tutun kuoren alla. Katso sitä silmiin ja puhu sille lempeästi, sillä sinä olet teistä kahdesta se vahvempi.